Kategoria: Sivuluisuja kujaraiteilla

Lue ja kuuntele joitakin kirjassani Sivuluisuja kujaraiteilla julkaistuja runoja. Esitetyt runot löytyvät sivuilta 109, 114, 113, 101, 86, 38, 16, 82, 153 ja 11. Lausujana Mikko Perkola.

 

Vieressäsi (sivu 109)

Minun on nyt niin hyvä olla
katseesi rakastavan alla,
niin kuin lämmittävän auringon,
säteesi lempeät kaikkialla.

Vieressäsi onnellinen oon.

 

Kymmenen yhteistä vuotta (sivu 114)

Yksi toisen jälkeen –
ja vieläkin yhdessä.

Kymmenessä vuodessa
löytyi nappulat,
mutta ei käyttöohjeita.

Valmistajalta kysyä en tainnut,
en kehdannut
ja tuskin olen ainut.

Kyllä,
olen nainut.

Voiko elää symbioosissa:
siis kuunnella arvostelematta
vielä saaden arvostusta?

Siinä tavoittelemista.

Siispä
kymmenen seuraavaa vuotta
tahtoisin kokeilla tuota.

 

     

Harmaan sävyjä (sivu 113)

Hän pääsi loistamaan vain pimeydessä
tai ainakin muut varmaan kokivat sen näin.

Harva vain tajusi hänen erottavan
harmaan eri sävyjä varjostaan.

Pojan tulevaisuus oli vasta edessä,
kun tajusi muiden jo kuihtuvan.

Kirkkaassa valossa villitkin sävyt
himmenevät joukossa ensimmäisten.

Joku vaan kirjoittaa tulevaisuutensa
värillä mustalla, olen nähnyt sen.

 

Keskellä juhlaa (sivu 101)

 

Jäätyneet suudelmat ovat jääneet,
kiiltävinä loistavat muistissa.
Ihmiset ovat haluamansa saaneet,
silti tavata voi, vaikka mustissa.

Tuota kiiltoa olen joskus rakastanut,
sitä ei vain kadoteta muiden joukkoon.
Noita silmiä olen joskus tuijottanut,
vaikka uurteita lisää alle tullut on.

Lempeät silmät, uteliaat katseet,
toisten vieraiden risteävät askeleet.
Suudelmat ovat jäädä saaneet,
elämät kuitenkin taas törmänneet.

Näin risteyksessä, keskellä juhlaa
liikutamme huulia, ylitämme vuosia.
Aika kultaamistakin suosii, mutta
se, joka ei elä, se sitä tuhlaa.

 

 

Kohti tulevaa (sivu 86)

Matkaamme läpi elämän
yksin tai kahdestaan
  syntymästä ain’ kuolemaan.

Emme jumiudu koskaan,
matkaamme eteenpäin,
katseemme peruutuspeilissä vain.

Ja ne iloiset hetket
lentävät ohitsemme,
niin kuin virstanpylväät,

harmiksemme.

Kysymme ylämäissä,
  mitä tekisimme eri lailla
tilanteissa raskaissa näissä?
 
  Eikä siinä ole mitään uutta;
kysyin vain:
pystyinkö tekemään muuta?

 

Järkevyyden huipulla palelemassa (sivu 38)

Jokainen askel kauemmas
tekee elämästäsi valheen.
Silti tunnet sisimmässäsi
pakolliseksi tämänkin vaiheen.

Menomatkalla Fiksulaan
olet jättänyt kaiken taaksesi.
Rakkautesi veit pesulaan;
jätit, etkä pukenut päällesi.

Mukana tuoksu tarttunut,
kuin unelman häivähdys.
Se ei toteutunut,
kun et antanut —
järkesi välähdys.

Hukutit toisen kyyneliin,
koska se on oikein.
Hän tahtoi lähteä niin,
mutta esteenä oli
moraalisi korkein.

Niinpä saat kulkea yksin
unelman häivähdys hiuksissa.
Jokainen löydetty harmaa hius
on uusi päiväsi eksyksissä.

Olet järkevyyden huipulla
joka päivä oikeassa,
mikä ei lämmitä.

Kipuun nukahdat,
tuskaan olet heräämässä.

 

Kirkossa (sivu 16)

Ikävystymisen nukuttava mania
hääkirkossa minua kiusaa.
Kuuntelen liturgista litaniaa,
kun se mut heräämään saa.

Tajusin, ettei vieressä istuva,
vaan toinen on aidosti rakas.
Pitkämielinen, päivittäin toistuva,
kaiuton tunne sen takas’.

Elämäni lavastin onnelliseksi;
ja kavereitakin kai harhautin.
Ei lohduttanut edes hyvä seksi,
kun toista hiljaa silti rakastin.

Yksille rakkaus on toivo vain,
heille tämä on siunausta.
Toiset kituvat päivittäin
suorittaen kaiutonta rangaistusta.

Ei unetonta mieltä voi pakastaa,
se ei seuraa nukkumaan mukaan.
Kukaan ei ansaitse rakastaa
niin paljon, ei kukaan.

Todellisuutta en unista erota,
haluan niillä elämän somistaa.
Muistot, joista ei kerrota —
tahdon ne yksin taas omistaa.

Elin aiemmin nähdäkseni sinut,
nyt ajatuskin hiljaa tappaa.
Iloani nokkivat surun linnut,
ne viimeisenkin hymyn nappaa.

Minulla on vain rakkauteni —
muuta jäljellä ei enää ole.
Rakkauteni,
joka ei millään kuole.

 

Varjot (sivu 82)

Yhä ja yhä useammin
varjot minua koskettavat
ja niin paljon harvemmin
hymyni sydämiin osuvat.

Väsynyt sieluni luovuttaa,
korpit ylhäällä liitävät.
En tahtoisi masentaa,
mutta tulevat ajat ikävät.

Olen kerta kaikkiaan väsynyt,
hyvä minussa kutistuu.
Se raja on tullut nyt:
välinpitämättömyydelle alistun.

Tässähän minä seison, saatana;
ottakaa, repikää minut.
Seison tekojeni takana.
Olen elänyt, olen antanut.

Olit minulle aurinko

 

Olit minulle aurinko (sivu 153)

Olit minulle aurinko,
    kiersit ympäri maata.

Päivämme kanssasi saatoin,
aamulla noustiin taas.
 
  Olisipa minussa miestä
  katkaista siteet nuo,
  unohtaa numero,

tyhjentää muisti
kuin puhelimesta,
kadottaa hymysi auringon.

  Kunpa olisi voimia
nousta ylemmäs,
nähdä kiertolaisesi kaikki.

  Olla ajelehtimatta,
  luoda oma rata.

  Olla kuvittelematta
kiertäväsi ympäri maata.

 

        

Vihreämmästä ruohosta II (sivu 11)

Olen nurmi,
aidasta meille päin.
Näen enemmän:
kohti taivasta kurkotan,
sinusta elän, sinua hengitän.

Olen koira
yhteisen pöytänne alla,
murusistanne nauttien.
Tahdon olla kanssasi kaikkialla;
sinusta elän, sinua vihaa en.

Olen pilvi —
katsot minun lävitseni,
pisarat pudotan ja laihdun.
Sinuun vain poltan itseni:
sinusta elin, nyt elämästäsi haihdun.