Ikävystymisen nukuttava mania
hääkirkossa minua kiusaa.
Kuuntelen liturgista litaniaa,
kun se mut heräämään saa.
Tajusin, ettei vieressä istuva,
vaan toinen on aidosti rakas.
Pitkämielinen, päivittäin toistuva,
kaiuton tunne sen takas’.
Elämäni lavastin onnelliseksi;
ja kavereitakin kai harhautin.
Ei lohduttanut edes hyvä seksi,
kun toista hiljaa silti rakastin.
Yksille rakkaus on toivo vain,
heille tämä on siunausta.
Toiset kituvat päivittäin
suorittaen kaiutonta rangaistusta.
Ei unetonta mieltä voi pakastaa,
se ei seuraa nukkumaan mukaan.
Kukaan ei ansaitse rakastaa
niin paljon, ei kukaan.
Todellisuutta en unista erota,
haluan niillä elämän somistaa.
Muistot, joista ei kerrota —
tahdon ne yksin taas omistaa.
Elin aiemmin nähdäkseni sinut,
nyt ajatuskin hiljaa tappaa.
Iloani nokkivat surun linnut,
ne viimeisenkin hymyn nappaa.
Minulla on vain rakkauteni —
muuta jäljellä ei enää ole.
Rakkauteni,
joka ei millään kuole.